En halua valehdella. Enkä aio valehdella. Miehelle siis. Mutta jätän kertomatta, annan ymmärtää väärin. Tänään olin iltatöissä. "Niinjoo sulla taisi olla ruoka siellä työillassa, laitoinkin ruoan jo jääkaappiin, kun sähän söit siellä."
-Niin, juu, niinpä.
Söin minä siellä töissä. Yhden leivänpuolikkaan. Kotona ennen töihin lähtöä olin oksentanut syödyn välipalan.
Mutta inhoan kaikkea salailua minun ja miehen välillä. Inhoan. Tänään mulla on ollut mielessä, että pitäisi taas kertoa miehelle, että tää on vähän riistäytynyt käsistä taas. Mutta kun en halua luopua tästä nyt. En halua. Silti joku järkevä ajatus hiipii päällimmäiseksi, että eihän tää näin voi jatkua. Se kertominen olisi taas askel toipumista kohti.
Mies kysyi tänään töistä tultuaan, että mitä kuuluu. Ihana huomaavainen mies. Että miten mulla menee. Siinä oli hetki, jolloin olisi voinut sanoa, mutta jätin sanomatta. Aloin äkkiä selittää sitä ja tätä random päivän tapahtumia. En kertonut, että vartti aiemmin olin pää pöntössä.
Mutta jos hän kysyisi suoraan, vastaisin rehellisesti. Valehdella en aio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti