Ahdistuksia

54,2kg. 

Perjantai oli raskas. Psykologi soitti, että hänen henkilökohtaiseen elämään liittyvistä syistä lyhytterapian aloitus siirtyy maaliskuun puoliväliin. Tää oli jotenkin järkytys. Laitoin psyk. sairaanhoitajalle viestiä, että voinko tavata häntä edes kerran tässä välissä. Hän varasi minulle ajan 16.2. Tämä helpotti vähän. Tuntuu, että olin ladannut siihen lyhytterapiaan sellaista toivoa ja mahdollisuutta uskaltaa tehdä ratkaisuja paranemisen eteen. Nyt tuntuu, että kaikki omat voimat luiskahti alta pois. Tai tuli sellainen luovuttamisolo. Tai ei se sellainen ole... Vaan ehkä pelko on se oikea tunne. Tuli pelko siitä, että kaikki hyvä, mitä nyt oon edes saanut ajateltua, ehtii kadota, jos vaan jään itsekseni tän oireilun kanssa.

Oon oksennellut ihan liikaa ja sitä on taas niin vaikea saada lopetettua. Oksentelu lisää myös ahmimistyyppistä käytöstä, vaikken varsinaisesti olekaan ahminut sillä tavalla, mitä ahmiminen oikeasti tarkoittaa. Oon sairastanut nuorempana bulimiaa ja tiedän todella, mitä ahmiminen on. Nyt ei ole ollut sitä. 

Ahdistaa koronakin. Koko viime viikon altistuin töissä ja lapsi altistui koulussa. Ollaan tehty kotitestejä ja kohta herätän lapset taas tehdäkseni koululaiselle testin. Ahdistaa. Ei pelota, vaan ahdistaa. Ahdistaa tää odottaminen, kun on enää ajan kysymys, että se tarttuu. Tulis jo, että pääsis tästä kyttäämisestä. Älä tule pitkä covid, tule ihan lyhyt ja lievä covid. 

Lyhytterapiasta ja päähänpinttymistä

Siitä lyhytterapiasta. Kävin siellä tosiaan viikko sitten ekan kerran. Siitä jäi tosi hyvä mieli. Paykologi osasi kysyä tosi oikeita kysymyksiä ja ymmärsi jotenkin niin hyvin minua. Oon koko tän prosessin ajan, siis kaikkien näiden eri tapaamisten aikana hämmästynyt sitä, että kukaan ei ole moittinut minua, kukaan ei ole pyytänyt minua lopettamaan laihduttamista tai oksentamista, kukaan ei ole vihjannutkaan, että "kyllähän sun pitäisi tietää..." He ovat puhuneet arvostavasti ja ymmärtävästi. Se, että haluan yhä laihtua, ei ole mikään tabu. Sen ymmärretään kuuluvan sairauteen kaikkiem muidenkin päähänpinttymien kanssa. Ja ymmärtävät, ettei niistä asioista pysty noin vain luopua. Oon ollut tosi tyytyväinen kaikkiin ja kaikkeen keskusteluapuun. 

Lyhytterapian ensikäynnillä tutustuttiin mun tilanteeseen, mun ajatuksiin syömisestä ja mitä rajoittavia uskomuksia ja sääntöjä mulla on. Puhuttiin, että terapian yhtenä tavoitteena voisi olla purkaa niitä.  Niitä nimittäin on:

- En saa syödä klo 18 jälkeen, koska turvallinen iltanälkä nukkumaan käydessä. Tästä syystä en syö ollenkaan iltapalaa. Haluaisin syödä lasten kanssa iltapalan, mutten nyt pysty.

- Leivän päälle tuorejuustoa (180kcal/100g) eikä oivariinia (667kcal/100g), jota muu perhe käyttää

- Leipää ei mielellään muuten kuin aamupalalla. Jos ruoan yhteydessä, niin max 1 pala. Leipä on mun suurin trigger tällä hetkellä. Ja joku pahin paha, kielletty aines, paitsi aamupalalla.

- Syön aamupalan n. klo 5-6.30 välillä, lounaan klo 11.30 ja päivällisen klo 17-18 välillä. Ei muuta. Tai jos muuta, se aiheuttaa ahdistusta ja oksentamista.

Sain viimeksi psykologilta läksyksi ensi terapiakerralle tosiaan miettiä niitä mun unelmia ja sellaista ideaalielämää, jota ei rajoittaisi nää nykyiset taakat. Että millaista haluaisin oikeasti mun elämän olevan. Tän avulla yritetään päästä selville mun arvoista ja sitten, että onko mun nykyinen toiminta ja käyttäytymistavat niiden mum arvojen mukaista.

Tää oli jotenkin tosi pysäyttävä ajatus ja uskon, että tässä tulee olemaan vielä joskus mun toipumisen avaimet. Ihan kuin joku konmarin ajatus, että "tuottaako tää esine mulle iloa", niin samaan tapaan voisin ajatella vaikeana hetkenä, että onko tää toiminta mun arvojen mukaista. Onko mulle hyväksi oksentaa tai rajoittaa syömistä. Vai mikä muu olisi tässä nyt mun arvojen mukaista. 

Saan kiinni tuosta ajatuksesta, vaikken sitä osaakaan nyt noudattaa. Tiukassa istuu haave 52 kilosta. Tai viidestäkymmenestä. Tai neljästäkymmenestäyhdeksästä...

Kaikenlaisia käyntiaikoja

 Kävin viime viikolla ekaa kertaa sen psykologin luona. Sen, jonka kanssa aloitan nyt lyhytterapian. Kirjoitan siitä vielä erikseen. Oli tosi ihana tutustumiskäynti hänen luonaan js tuli aidosti olo, että tästä on mulle varmaan hyötyä. Hän näki minut niin oikein. Ja mua itketti. Kenenkään muun vastaanotolla ei oo itkettänyt. Mentiin suoraan syvään päätyyn. Kirjoitan siitä myöhemmin. Nyt vaan muistiin tähän asioita tältä viikolta:

Istun just bussissa matkalla kotiin. Kävin punnituksessa terkkarissa. Olin syönyt koko viikonlopun, erityisesti sunnuntain toooosi paljon, ihan vaan että painaisin paljon tänään punnituksessa. Niin lapsellista ja tyhmää. Mutta halusin vakuuttaa, että voin jatkossa saada puhelinajan, ottaa ite painon ja verenpaineen kotona. Ja sainkin tähän luvan. Painoin vaatteet päällä 56,1kg. Perjantaina olin painanut kotona 54,5kg. Vielä pitää keksiä, mistä saan verenpainemittarin lainaan.

Huomenna menen tutustumaan syömishäiriöihin erikoistuneeseen psykoterapeuttiin. Saatan jäädä hänelle jonoon. Katsotaan. 

Torstaina menen ekaa kertaa ravitsemusterapeutin vastaanotolle. 

Puuh. 

Joka keskiviikko käyn siellä lyhytterapiassa. Sain sieltä viimeksi läksyksi miettiä, mitkä on mun unelmia. Millaista mun elämä olisi sellaisena kuin oikeasti toivoisin, ilman syömishäiriösääntöjä ja päähänpinttymiä. Aion tästäkin kirjoittaa blogiin, jotta saan ajatukset kasaan. 

Tervetuloa uudet lukijat. Olisi tosi sydäntä lämmittävää, jos moikkaisitte kommenttikentässä. 

Uusia käänteitä

 Olisi paljon asiaa, kun vaan jaksaisi kirjoittaa. 

Psykiatrinen sairaanhoitaja ehdotti viime viikolla, että aloittaisin lyhytterapian helmikuussa. Että hänen tiimistään psykologi alkaa pitää sellaisia lyhytterapiajaksoja, 10-15 kertaa, kerran viikossa. Sanoin, että joo. Eihän tuollaisesta mahdollisuudesta voi kieltäytyä, kun se ei maksakaan mitään. Eilen sairaanhoitaja soitti ja sanoi, että oli keskustellut mun asioista sen psykologin kanssa ja tämä oli luvannut ottaa minut sinne terapiaan. 

Sitten tuli MUTTA. He ovat kuulemma huolissaan minun painosta ja sitä pitäisi nyt seurata omalla terveysasemalla, eli käydä oman terkkarin sairaanhoitajalla (ei psyk.hoitajalla) ottamassa paino ja verenpaine, aina tietyin väliajoin. En tiedä kuinka usein. Parahdin ensin vähän puhelimessa, että siis MIKSI? Miksi mun pitää mennä toiselle puolelle kaupunkia, usein kesken työpäivän, taksilla tai bussilla, näyttämään mun paino jollekin, kun mä hyvin voisin vaan sanoa sen vaikka sille psykologille. Tai siis, että miksi, kun oon nytkin ollut koko ajan rehellinen mun painosta. 

Sitten rauhoituin. 

Sairaanhoitaja selitti, että on heidän vastuullaan kuitenkin seurata myös somaattista puolta. Ja kun paino on nyt siinä just alipainon kohdalla suurinpiirtein, niin se ei oo hyvä merkki. Että jos paino tästä lähteekin laskuun, niin jos kukaan ei seuraa tilannetta, niin se voi olla vaarallista. Leposyke laskee, sydämen toiminta hidastuu, verenpaineet laskee jne. Hän rauhallisesti selitti, että syömishäiriön hoitoon kuuluu psyykkinen ja fyysinen puoli. 

Niin, onhan se niinkin. Hyvä on. Myönnyin. Ja ymmärsin minä sitten. Onhan se varmasti hyvä. Nyt mun pitää itse soittaa sitä aikaa sinne sairaanhoitajalle. 

Tiedän vaan, että mitä enemmän sen painon ympärillä häärätään, sitä vaikeampi on luopua siihen liittyvistä päähänpinttymistä ja pakkoajatuksista. Tulee sellainen tyhmä ajatus, että pitäisi sitten painaa jotenkin tosi vähän, kun sen näyttää jollekin toiselle. Että ikään kuin hävettää, jos se paino onkin enemmän. 

Nyt en oo käynyt vaa'alla muutamaan päivään. Paino oli viimeksi katsoessa 54,5kg. Siinä se on keikkunut. 

Mutta oon tosi kiitollinen kaikesta avusta, mitä oon tähän mennessä saanut ja mitä mulle tarjotaan. Kunpa osaisin ottaa sen vastaan ja kunpa osaisin haluta parantumista enemmän ja en heittäisi hukkaan näitä mahdollisuuksia. Uskon, että siitä terapiasta on hyötyä. 

Alipainon raja

 Nyt on taas tän ihmettelyn aika. Eilen paino 55kg ja tänään 54,1kg!

54,1kg!!! TÄH. 

Ajattelin taas, että viitsinkö mennä vaa'alle, että painan ehkä vähän päälle 55kg, mutta ei. 

Olin ystävän luona illan, eikä syöty suunnitelmista huolimatta mitään. Juotiin vaan viiniä ja siideriä. Ehkä siinä syy. 

54,1kg = BMI 18,5

Aamupaino

Aamupaino kuitenkin tänä aamuna 55.0 kg. Takaisin lähtöpisteessä joulun sekavien syömisten jälkeen. 

Kuulumisia

 Mitä kertoisin. Pitäisi muokata tuolta sivusta tuota rastia ylemmäs. Paino on n. 55,5kg tällä hetkellä. 

Miehen masennus paheni rysäyksellä uuden vuoden aattona ja se sai mussa valtavan ahdistuksen ja hälytystilan aikaan, enkä saanut syötyä pariin päivään juurikaan. Kaikki järkevät ajatukset ja lempeys itseä kohtaan valui pois. Nyt jo tosin helpottaa. Mutta tää miehen romahdus avasi jotain vanhoja syviä haavoja ja pelkoja meidän suhteen aiemmilta ajoilta. Ja muistan puhuneeni terapiassa tästä vuosia sitten. 

Kerroin tänään mun kahdelle ystävälle, että oon sairastunut uudelleen. Ystäviä itketti ❤.

Oon ollut nyt viikon oksentamatta ja arvatkaa mikä siihen on syy! Keksin asian, joka on saanut mun ajatukset pois ruoasta ja joka rauhoittaa. Oon tehnyt 2000 palan palapeliä 🧩! Se on yhä kesken, mutta oon tehnyt sitä päivittäin vähän. 

Ajstuskin töihinmenosta ahdistaa. Onneksi on vielä neljä päivää...