Diagnooseja

 

Kuva on omakannasta. Lääkärin kirjoittamat diagnoosit viikko sitten. F50.0. Vaikka tiedän, etten istu kriteereihin, silti tuo diagnoosi. Anoreksia nervosa. Pelkäsin jostain syystä, että lääkäri laittaa bulimia-diagnoosin. Se tuntuisi niin valtavalta epäonnistumiselta. En tiedä miksi. 

Joululomalla oon ollut flunssassa ja mies on ollut myöhään töissä. En oo päässyt liikkumaan tarpeeksi ja oon syönyt mitä sattuu. Ahdistaa. Paino keikkuu 56 tietämissä. Ahdistavaa.

Sairaanhoitaja soitti eilen. Jouduin perumaan käyntiajan, koska oon flunssainen. Juteltiin kuulumisia ja sovittiin, että yritän olla käymättä vaa'alla joka päivä. Ehkä aloitan huomenna... Ja kerroin, että oon yrittänyt lisätä sen sopimamme välipalan aamupalan yhteyteen. Se oli minusta hyvä idea (koska ateriakertojen lisääminen ahdistaa), mutta hän muistutti, että sovittiin ihan syystä se välipala sinne iltapäivään, jotta verensokeri pysyisi tasaisempana ym. Niin, totta. 

Kun nyt vaan saisin tässä kotona sujumaan syömisen. Oksensin maanantaina ja tiistaina. Tänään en. Päätin, että en. 

Mies sanoi eilen illalla, että sillä on minua ikävä. Ja että oon ollut jotenkin etäinen. Tää tuli mulle yllätyksenä jotenkin. Puhuttiin vähän. Ja tajusin, että ehkä se on totta ja muutenkin oon tiuskinut varmaan turhaan miehelle. Meillä molemmilla on omat möröt tällä hetkellä. Mies on masentunut ja nukkuu huonosti ja töissä on raskasta. 

Onneksi on lomaa vielä 1,5 viikkoa. Harmi vaan tää flunssa, kun ei voi käydä oikein missään. 

Miten sun joulunaika on mennyt?

Vaikeita päiviä

 On ollut hankalia päiviä. Aiemmin söin kolme ateriaa: aamupalan, lounaan töissä ja päivällisen kotona. Nyt illalla on kauhea nälkä ja syöminen meinaa lähteä käsistä. Oon myös ajautunut oksentamaan myös töissä, vaikka ajattelin, että niin ei nyt ainakaan käy. Pelkään suunnan kääntyvän bulimian puolelle. Kaikki merkit on jo ilmassa. En ala ahmia, ennnnnn.

Keskiviikko-aamuna kävin vaa'alla. Painoin 55,1kg. Mikä pettymys. Olisin niin halunnut painaa 54jotain kiloa. 

Keskiviikkona oli se lääkärikäynti. Hän oli tosi mukava. Nuorempi kuin minä. Jutteli kivasti ja kysyi ja kerroin. Ja paineli mun kaulan ja soliskuopat ja vatsan kasvainten varalta ilmeisesti ja kuunteli keuhkot ja sydämen. Verkokeet oli ok, ferritinikin oli 83! Siitä olin tosi iloinen, sillä lähtötilanne oli 1,5 vuotta sitten 11. Oon yrittänyt jaksaa syödä rautaa. 

Puhuttiin Kelan psykoterapiasta. Hän kirjoitti nyt kuulemma diagnoosin syömishäiriöstä ja ahdistuneisuushäiriöstä. Tästä alkaa kolmen kuukauden seurantajakso (sen psyk.sh luona) ja sitten 3kk päästä hän voi kirjoittaa b-lausunnon, jolla Kelasta haetaan terapialle päätöstä. Tammikuussa menen jo tutustumaan yhden terapeutin luokse. Hän on erikoistunut syömishäiriöiden hoitoon. 

Joulu tulee. Oon syönyt vähän vapaammin, oksennellut myös, yrittänyt rentoutua ja toisaalta ollut kireä kuin viulunkieli. 

Mutta huomisen yritän ottaa rennosti, yritän kestää oloni. Lapsille joulu on tärkeää. Haluan tarjota mahdollisimman hyvän ilmapiirin, toisenlaisen päivän kuin tänään. 

Alaspäin

Taas sellainen aamu, kun pelkäsin painavani taas 56kg, kun olo oli niin turvonnut ja illalla join viiniä ja söin mielestäni enemmän kuin tarpeeksi. 

Aamulla vaaka näytti kuitenkin 54,7kg! 

Lempiasioita

Lapseni halusi haastatella minua yksi päivä. Kirjoitti vihkoonsa ihanalla siistillä 7-vuotiaan käsialalla kysymyksiä ja sitten istuttiin alas. "Mistä unelmoit?" "Mikä on sun lempiväri?" "Mikä on sun lempiruoka?" ja monta muuta hyvää kysymystä.

Yllätyin, miten vaikeaa niihin oli vastata. Että en todellakaan tiedä vastausta noihin edellisiin kysymyksiin. Keksin kyllä jotain vastata, mutta oli häkellyttävää jotenkin, etten tiedä oikein, mistä asioista tykkään. 

Oon nyt miettinyt tätä pari päivää ja haluan nyt siis pohtia sitä tässä.

Minun lempiasioitani:

- korvakorut, varsinkin puiset

- vanha roosa, valkoinen, kukkaprintti

- Ellinoora, Sanni, Behm, Ida&Kalle, Vesala, Abreu, 

- kaupassa käynti

- laulaminen ja tanssiminen kotona 

- ruisleipä

Keksin toisena hetkenä lisää. On vaikeaa miettiä näitä. 

Edit: Nyt keksin lisää seuraavana päivänä:

- kirjoittaminen

- runojen lukeminen

- taidenäyttelyt ja muutenkin kauniit (piirretyt/maalatut) kuvat

- kahvi

Psyk. Sairaanhoitajan käynti

Eilen oli se psyk.sairaanhoitajan käynti. Olin myöhässä. En ikinä ole myöhässä. Ahdistavaa. Mutta bussi tuli myöhässä ja taksiakin sai odottaa. Mutta pääsin lopulta perille 10 min myöhässä. Onneksi mulla oli sairaanhoitajan numero ja tekstasin tulevani myöhässä. 

Käynti oli tosi mukava. Jäi tosi hyvä mieli. Ihanaa, miten hän suhtautui minuun niin kivasti. Suhtautui minuun aikuisena, pystyvänä ihmisenä. Suhtautui ymmärtäväisesti, empaattisesti ja kaikella tapaa oikein. Ja tuli tunne, että hän ymmärsi, mistä puhuin ja hänelle tää oli tuttua. En aluksi tiennyt, mistä olisin alkanut puhua, mutta sitten vaan aloin jotain puhua ja sairaanhoitaja osasi kysyä kaikki oikeat kysymykset koko ajan. 

Puhuttiin esim. siitä, ettei ole nyt realistista ajatella, että tämä tästä nyt menisi ohi parissa viikossa, vaan, että mennään nyt askel kerrallaan. Ja hän siitä muistutti, että miten sieltä alipainon puolelta voi olla vaikea nostaa se paino takaisin, että siksi kannattaisi nyt tehdä asialle jotain. Ja ehdotti, että jos alkaisin syömään välipalaa, että saisin siitä lisää energiaa. Sanoin, että olisihan se varmaan järkevää, mutta sisimmässäni tiesin, että se tällä hetkellä tuntuu tosi tosi vaikealta ajatukselta. 

Ostin kyllä kaurajogurttia kotiin aikeissa ottaa se töihin välipalaksi, mutta unohdin sen kotiin...

Puhuttiin paljon kaikenlaista. Myös terapian hakemisesta. Ehkä tosiaan sitä kohti menen. Katsotaan. 

Ja verikokeisiin menen perjantaina ja viikon päästä keskiviiikona on se lääkäri. 

Sanoin hoitajalle, että mulla on sellainen tunne, että pitäisi nyt äkkiä ehtiä laihtua tosi paljon, että sitten voin alkaa parantua, sitten kun oon siellä mun tavoitteessa. Mikä se ikinä sitten oliskaan. Syömishäiriöiselle mielelle ei lopulta mikään riitä, tiedän sen. On enää kilon matka alkuperäiseen tavoitteeseen 54,1 kiloon. Se on minulla alipainon raja. Mutta toki se tavoite on jo siellä 52 kilossa. Tai sen alle. Tietenkin...

Mutta ihanaa, että sain sanottua näitä hänelle. Eikä hän ihmetellyt mitään. Vaan ymmärsi. Sanoikin, että on tyypillistä syömishäiriölle, että on erilaisia päähänpinttymiä ja pakkoajatuksia, joista on vaikea päästää irti. Tuntui hyvältä, että hän ymmärsi niin hyvin minua ja tuli tunne, että voin sanoa näitä hölmöjä juttujani hänelle, eikä hän tuomitse tai minun ei tarvitse hävetä. 

Seuraavan kerran menen hänen luokseen kahden viikon päästä. 

Tavoitteita

Paino tänä aamuna omalla vaa'alla 55,0 kg. 

Ristiriitaisuuksia

Hölmö blogger. Oon laittanut kaikki asetukset oikein tuonne gadgetiin, jossa näkyy lukemani blogit ja silti siinä ei näy päivämäärät, kuvat, otsikot tai mitään teidän blogeista. Eikä ne vaihda järjestystä, jos joku julkaisee blogitekstin.

Ollaan anoppilassa yötä. Täällä on vaaka, joka näyttää vähän vähemmän kuin oma vaakani. On aina näyttänyt. Sillä on siksi kiva käydä, mutta toisaalta häiritsee, kun ei tiedä, mitä oikeasti painan, enkä tiedä kuinka paljon vähemmän se näyttää. Ja onkohan omakaan vaakani oikeassa. Taas tällaisia tosi tärkeitä ja oleellisia kysymyksiä, huoh. #sarkasmi

Anopin vaa'alla painoin tänä aamuna 54,4kg. 

Huomenna menen psykiatrisen sairaanhoitajan käynnille. Tämä on nyt eri henkilö kuin viimeksi. Tosi ristiriitainen olo tästä asiasta. 

En haluaisi lopettaa laihduttamista. Oon laihtunut ylävartalosta: käsistä, rinnoista, rintakehästä, vatsasta. Mutta haluaisin vielä laihemmat jalat. Samalla kun kirjoitan tätä, niin pyörittelen päätä itselleni. En ikinä kehtaisi ääneen kellekään läheiselle sanoa näitä ääneen. Tiedostan ihan hyvin, kuinka typerää tämä on. En myöskään ole tullut yhtään kauniimmaksi kuin ennen. Päinvastoin, olin ylävartalostani paljon kauniimpi ennen tätä. Luulin tulevani kauniimmksi, mutta en ole tullut. 

Ja silti, ei ole aikomustakaan lopettaa. Tai en löydä itsestäni sitä ajatusta millään. Vaikka joku järjen ääni jossain taustalla varmaan haluaisikin. 

Paino laskee

Meillä oli kotona eilen pikkujoulut ystävän kanssa. Hänen lapsensa tuli leikkimään minun lasteni kanssa. Ajattelin, että voisin syödä vaikka yhden asian kahvin kanssa pöydästä. Mutta eihän se mennyt niin. Napsin sitä ja tätä ja tuota ja ärsyttävää, ettei sitä pysty lopettaa, vaikka se hävettää syödä toisten silmien alla. 

Tänä aamuna ajattelin, etten käy vaa'alla, koska ahdisti se illan syöminen. En kuitenkaan pystynyt olla käymättä. Ja mitä ihmettä... 

Painoin 55,1kg! Siis paino oli vain laskenut! Mitä ihmettä? En ymmärrä, miten keho toimii tällä hetkellä, kuten toimii. Vai enkö oikeasti syö niin paljon kuin luulen syöväni? 

Bmi 18,8.

Kysymyksiä

Paino seilaa 55,4-55,7kg välillä. Viikonloput on aina vaikeita, kun ei oo samanlaista rytmiä. On leipomista ja muuta. 

Mies sanoi maanantaina, että on minusta huolissaan, kun kylkiluutkin näkyy. Käydään siis päivittäin yhdessä suihkussa, eli näkee kehoni päivittäin. Rakas mies. Hän on 21 vuoden jälkeenkin rakkaimpani. Ihana, rakas mies. Hän sanoi, että toivottavasti se sairaanhoitajalla käyminen auttaa minua. Sanoin, että kyllä varmasti. Jos ei nyt heti, niin kyllä se vielä. 

Oon yrittänyt miettiä, miksen voi nyt vaan luopua tästä laihuudentavoittelusta. Mitä sitten tapahtuu, kun painan sen maagisen 54,1kg tai 52,kg tai 49kg tai mikä ikinä se uusi tavoite aina on. Mitä sitten saan? Mikä se on se palkinto siellä, jota tavoittelen? Jotainhan kuvittelen sen olevan, kun mulla ei tosiasiasss ole tällä hetkellä aikomustakaan luopua tästä. 

Mitä tästä kuvittelen saavani:

- hallinnantunnetta 

- onnistumisen tunnetta 

- luvan olla heikko 

Jotain sellaista.

Aamupaino

 55,3kg

Taas kipeänä

Oon taas kipeä. Tai ennen korona-aikaa, olisin kyllä mennyt töihin. En olisi ikinä aiemmin kehdannut jäädä tällaisessa "pikkuflunssassa" kotiin. Nytpä jäin. Vastustuskykyni on ollut ihan olematon koko syksyn. Ahdistaa, että pitää kohta soittaa töihin, etten tule. Apulaisjohtaja, jolle aina pitää näissä asioissa soittaa, kommentoi jo viimeksi, että "onpa sun lapset ollut paljon nyt kipeänä". Ahdistaa. Mutta en ole työkuntoinen. Enkä kehtaisi mennä näin räkäisenä töihin. Pitää varmaan varata koronatestiin aika, vaikka onkin rokotukset. Ainakin osa työkavereista on päässyt testiin rokotuksista huolimatta.

Nää päivät kotona on hankalia. En tiedä, miten päin olisin. 

Eilen oli työpaikan työhyvinvointi-ilta, eli käytiin laavulla paistamassa makkaraa. Päivällä ehdin käydä kotona pari tuntia ennen kuin palasin taas töihin. Ehdin kotona oksentaa taas kunnolla syödyn välipalan... siellä laavulla söin sämpylän ja makkaran ja vielä kotona illalla jostain päähänpistosta söin perheeltä jääneitä kylmiä ranskalaisia ja nakkeja suoraan pelliltä. Ajattelin, etten käy tänä aamuna vaa'alla sen takia, mutta kävin kuitenkin. 

Painoin 55,7kg. Siis yhä. Eli vain 200g enemmän kuin toissapäivänä. Häh. Ajattelin, että painaisin ainakin kilon enemmän. Mutta paino olikin lähes sama. On keho kyllä kummallinen. 

Tissit on pienentyneet kauheasti parissa kuukaudessa. Muutenkin kaikki rasva lähtee aina ensin yläkropasta, käsivarsista, rintakehästä ja kasvoista. Ihan viimeisenä alakropasta. Tosin on jalatkin kaventuneet ja vyötärö. En näytä mitenkään erityisen nätiltä. 

Tässä on joku outo ristiriita. Tavallaan ajattelen, että olin paljon kauniimpi 3-4kg sitten. Vaikka se on vain 3-4kg, niin mun yläkropassa se on paljon. Olin paljon nätimpi ennen. Silti silloin tuntui lihavalta. Ja silti en pysty lopettaa laihduttamista. Tiedän, etten ole erityisen kaunis laihana, enkä varsinkaan silloin, kun painaisin sen verran, mitä haluaisin painaa. Kai haaveilen jostain 50kg painosta. Mulla on erityinen päähänpinttymä 52 kilosta, koska olen painanut sen verran kolme vuotta sitten kesällä. Näen, että olen laihtunut, mutta se ei riitä. Tiedän kyllä, että syömishäiriölle mikään ei riitä. Aina on jossain jotain, josta nipistää pois vähän. Vähän vielä laihtua. Ikinä ei ole tarpeeksi. Ja vielä ei ole lähellekään tarpeeksi. 

(Kuva: weheartit)

Avun hakeminen

Aamupaino oli tänään 55,5kg! Oksensin eilen iltaruokaa. Onnistuin oksentamaan ihan hiljaa, pelkästään vaan kumartumalla, eikä tapahtumasta päässyt mitään ääntä. Refluksi tekee sitä, että voi vaan kumartua, ja ruoka tulee itsestään ulos.

On tuntunut tosi raskaalta kävellä töihin ja kotiin. Se on vain 30min suuntaansa, mutta talvikengillä harppominen huonolla energialla...se väsyttää. 

Huomenna en halua käydä vaa'alla. Haluan nauttia mielessäni tuosta tämänaamuisesta luvusta.

Sairaanhoitaja soitti tänään, sieltä "oikeasta tiimistä". Menen hänen luonaan käymään 13.12 ja lääkärille 22.12. Ihan kohta siis. Apua on varmaan ihan hyvä hakea, mutta samalla se on tosi iso trigger. Että on oltava sairaampi, laihempi, syömishäiriöisempi, että voi vastaanottaa apua. Toisaalta on tunne, että ei apua ihan vielä. Haluan ensin laihtua ja onnistua siinä. En halua luovuttaa.