Psyk. Sairaanhoitajan käynti

Eilen oli se psyk.sairaanhoitajan käynti. Olin myöhässä. En ikinä ole myöhässä. Ahdistavaa. Mutta bussi tuli myöhässä ja taksiakin sai odottaa. Mutta pääsin lopulta perille 10 min myöhässä. Onneksi mulla oli sairaanhoitajan numero ja tekstasin tulevani myöhässä. 

Käynti oli tosi mukava. Jäi tosi hyvä mieli. Ihanaa, miten hän suhtautui minuun niin kivasti. Suhtautui minuun aikuisena, pystyvänä ihmisenä. Suhtautui ymmärtäväisesti, empaattisesti ja kaikella tapaa oikein. Ja tuli tunne, että hän ymmärsi, mistä puhuin ja hänelle tää oli tuttua. En aluksi tiennyt, mistä olisin alkanut puhua, mutta sitten vaan aloin jotain puhua ja sairaanhoitaja osasi kysyä kaikki oikeat kysymykset koko ajan. 

Puhuttiin esim. siitä, ettei ole nyt realistista ajatella, että tämä tästä nyt menisi ohi parissa viikossa, vaan, että mennään nyt askel kerrallaan. Ja hän siitä muistutti, että miten sieltä alipainon puolelta voi olla vaikea nostaa se paino takaisin, että siksi kannattaisi nyt tehdä asialle jotain. Ja ehdotti, että jos alkaisin syömään välipalaa, että saisin siitä lisää energiaa. Sanoin, että olisihan se varmaan järkevää, mutta sisimmässäni tiesin, että se tällä hetkellä tuntuu tosi tosi vaikealta ajatukselta. 

Ostin kyllä kaurajogurttia kotiin aikeissa ottaa se töihin välipalaksi, mutta unohdin sen kotiin...

Puhuttiin paljon kaikenlaista. Myös terapian hakemisesta. Ehkä tosiaan sitä kohti menen. Katsotaan. 

Ja verikokeisiin menen perjantaina ja viikon päästä keskiviiikona on se lääkäri. 

Sanoin hoitajalle, että mulla on sellainen tunne, että pitäisi nyt äkkiä ehtiä laihtua tosi paljon, että sitten voin alkaa parantua, sitten kun oon siellä mun tavoitteessa. Mikä se ikinä sitten oliskaan. Syömishäiriöiselle mielelle ei lopulta mikään riitä, tiedän sen. On enää kilon matka alkuperäiseen tavoitteeseen 54,1 kiloon. Se on minulla alipainon raja. Mutta toki se tavoite on jo siellä 52 kilossa. Tai sen alle. Tietenkin...

Mutta ihanaa, että sain sanottua näitä hänelle. Eikä hän ihmetellyt mitään. Vaan ymmärsi. Sanoikin, että on tyypillistä syömishäiriölle, että on erilaisia päähänpinttymiä ja pakkoajatuksia, joista on vaikea päästää irti. Tuntui hyvältä, että hän ymmärsi niin hyvin minua ja tuli tunne, että voin sanoa näitä hölmöjä juttujani hänelle, eikä hän tuomitse tai minun ei tarvitse hävetä. 

Seuraavan kerran menen hänen luokseen kahden viikon päästä.