Ahdistuksia

54,2kg. 

Perjantai oli raskas. Psykologi soitti, että hänen henkilökohtaiseen elämään liittyvistä syistä lyhytterapian aloitus siirtyy maaliskuun puoliväliin. Tää oli jotenkin järkytys. Laitoin psyk. sairaanhoitajalle viestiä, että voinko tavata häntä edes kerran tässä välissä. Hän varasi minulle ajan 16.2. Tämä helpotti vähän. Tuntuu, että olin ladannut siihen lyhytterapiaan sellaista toivoa ja mahdollisuutta uskaltaa tehdä ratkaisuja paranemisen eteen. Nyt tuntuu, että kaikki omat voimat luiskahti alta pois. Tai tuli sellainen luovuttamisolo. Tai ei se sellainen ole... Vaan ehkä pelko on se oikea tunne. Tuli pelko siitä, että kaikki hyvä, mitä nyt oon edes saanut ajateltua, ehtii kadota, jos vaan jään itsekseni tän oireilun kanssa.

Oon oksennellut ihan liikaa ja sitä on taas niin vaikea saada lopetettua. Oksentelu lisää myös ahmimistyyppistä käytöstä, vaikken varsinaisesti olekaan ahminut sillä tavalla, mitä ahmiminen oikeasti tarkoittaa. Oon sairastanut nuorempana bulimiaa ja tiedän todella, mitä ahmiminen on. Nyt ei ole ollut sitä. 

Ahdistaa koronakin. Koko viime viikon altistuin töissä ja lapsi altistui koulussa. Ollaan tehty kotitestejä ja kohta herätän lapset taas tehdäkseni koululaiselle testin. Ahdistaa. Ei pelota, vaan ahdistaa. Ahdistaa tää odottaminen, kun on enää ajan kysymys, että se tarttuu. Tulis jo, että pääsis tästä kyttäämisestä. Älä tule pitkä covid, tule ihan lyhyt ja lievä covid.