Olin noin kuukauden oksentamatta. Odotin vain kärsimättömänä, että mies unohtaa koko asian. Unohtaa varmistaa, että pärjäänhän yksin. Unohtaa kysyä, että selviänkö, jos hän käy kaupassa. Tai että "muista soittaa tai laittaa viestiä heti, jos on hankala olla". Rakas ihana mies. Hän on pitänyt minusta niin hyvää huolta ja halunnut auttaa ja tukea sen jälkeen, kun sain kerrottua, että tässä sitä taas ollaan. Pikkuhiljaa hän alkoi varmaan luottaa siihen, että kaikki alkaa olla nyt hyvin. Kaikki olikin hyvin. Oli tosi vähän tilaisuuksia oksentaa, joten kestin. Ahdisti kyllä vietävästi ja mietin kaikkia muita tapoja kompensoida asiaa. Jätin välistä aterioita ja sellaista.
Sitten tuli marraskuu ja yksi päivä, että tiesin jo valmiiksi, että nyt se on menoa taas. Ja etten haluakaan muuta. En halua tukea tai apua nyt siihen hetkeen, en halua soittaa tai laittaa viestiä. Vaan haluan oksentaa. Se helpottaa, rauhoittaa ja saa olon, että asiat järjestyy. Että oon saanut ratkaistua jotain tai tehtyä jotain oikein. Tosin useimmiten olo ei kyllä ole sellainen. Vaan olo on, että en saanut oksennettua tarpeeksi (koska oli aikaa vain tosi vähän, joku pieni rako olla yksin), että "epäonnistun siinäkin, mutta oli se nyt edes jotain."
Viime viikolla yhtenä yönä piti mennä antamaan vettä lapselle ja meinasin pyörtyä. Kävin alakerrassa makaamassa lattialla, ennen kuin sain haettua vettä. Vein veden ja sanoin, että "käyn sanomassa isille yhden asian." Menin makuuhuoneeseen herättämään miehen, että pyörryn ihan kohta. Makasin lattialla jalat sängynreunalla koholla ja ajattelin, että pyörryn varmaan silti, mutta olo helpottui pikkuhiljaa. Aika viime hetkellä menin siihen asentoon. Pyörtyilin jonkun verran kymmenen vuotta sitten sairastaessa ja muistan hyvin, miltä se tuntuu juuri ennen pyörtymistä. Oon oppinut tunnistamaan sen olon ja välttämään pyörtymisen, jos vaan tarpeeksi ajoissa menen makaamaan. Miehelle selitin nyt vain, että varmaan join liian vähän saunomisen jälkeen. Tosiasiassa olin oksentanut ennen ja jälkeen saunomisen ja tosiaan juonut liian vähän vettä kaiken lisäksi. Oikein tosi järkevä yhdistelmä.
Tämä pyörrytysepisodi yöllä säikäytti sen verran, että otin seuraavana päivänä työterveyteen yhteyttä ja kysyin sieltä sovelluksen kautta työterveyshoitajalta neuvoa, että voisiko sitä kautta päästä purkamaan uudelleen oireilevaa syömishäiriötä esim. työterveyspsykologille, vai mitä kautta apua voisi hakea näin aikuisena. Työterveyshoitaja vastasi ihanan rehellisesti, ettei hän oikeastaan tiedä eikä osaa vastata, mutta hän konsultoi psykologia ja palaa asiaan. Kuten arvata saattaa, tästä tuli sellainen fiilis, että nyt pitäisi laihtua äkkiä tosi pienikokoiseksi, jotta kehtaa mennä minkään avun piiriin. Ahdistaa ammattilaiset, jotka olettaa, että syömishäiriö=anoreksia.
Ei minusta tunnu sairaalta. Osaan järjellä ajatella, että oon nyt alkanut oksentaa välttääkseni lihomisen ja niin ei pitäisi tehdä ja sitä on vaikea lopettaa. Mutta ei tunnu sairaalta. Enkä ole laiha. Osaan myös järjellä ajatella, että eihän näin voi jatkua... ehkä siksi olisi ihan syytä harkita jotain ulkopuolista apua, jolla tän oksentelun saa loppumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti