Diagnooseja

 

Kuva on omakannasta. Lääkärin kirjoittamat diagnoosit viikko sitten. F50.0. Vaikka tiedän, etten istu kriteereihin, silti tuo diagnoosi. Anoreksia nervosa. Pelkäsin jostain syystä, että lääkäri laittaa bulimia-diagnoosin. Se tuntuisi niin valtavalta epäonnistumiselta. En tiedä miksi. 

Joululomalla oon ollut flunssassa ja mies on ollut myöhään töissä. En oo päässyt liikkumaan tarpeeksi ja oon syönyt mitä sattuu. Ahdistaa. Paino keikkuu 56 tietämissä. Ahdistavaa.

Sairaanhoitaja soitti eilen. Jouduin perumaan käyntiajan, koska oon flunssainen. Juteltiin kuulumisia ja sovittiin, että yritän olla käymättä vaa'alla joka päivä. Ehkä aloitan huomenna... Ja kerroin, että oon yrittänyt lisätä sen sopimamme välipalan aamupalan yhteyteen. Se oli minusta hyvä idea (koska ateriakertojen lisääminen ahdistaa), mutta hän muistutti, että sovittiin ihan syystä se välipala sinne iltapäivään, jotta verensokeri pysyisi tasaisempana ym. Niin, totta. 

Kun nyt vaan saisin tässä kotona sujumaan syömisen. Oksensin maanantaina ja tiistaina. Tänään en. Päätin, että en. 

Mies sanoi eilen illalla, että sillä on minua ikävä. Ja että oon ollut jotenkin etäinen. Tää tuli mulle yllätyksenä jotenkin. Puhuttiin vähän. Ja tajusin, että ehkä se on totta ja muutenkin oon tiuskinut varmaan turhaan miehelle. Meillä molemmilla on omat möröt tällä hetkellä. Mies on masentunut ja nukkuu huonosti ja töissä on raskasta. 

Onneksi on lomaa vielä 1,5 viikkoa. Harmi vaan tää flunssa, kun ei voi käydä oikein missään. 

Miten sun joulunaika on mennyt?

Kysymyksiä

Paino seilaa 55,4-55,7kg välillä. Viikonloput on aina vaikeita, kun ei oo samanlaista rytmiä. On leipomista ja muuta. 

Mies sanoi maanantaina, että on minusta huolissaan, kun kylkiluutkin näkyy. Käydään siis päivittäin yhdessä suihkussa, eli näkee kehoni päivittäin. Rakas mies. Hän on 21 vuoden jälkeenkin rakkaimpani. Ihana, rakas mies. Hän sanoi, että toivottavasti se sairaanhoitajalla käyminen auttaa minua. Sanoin, että kyllä varmasti. Jos ei nyt heti, niin kyllä se vielä. 

Oon yrittänyt miettiä, miksen voi nyt vaan luopua tästä laihuudentavoittelusta. Mitä sitten tapahtuu, kun painan sen maagisen 54,1kg tai 52,kg tai 49kg tai mikä ikinä se uusi tavoite aina on. Mitä sitten saan? Mikä se on se palkinto siellä, jota tavoittelen? Jotainhan kuvittelen sen olevan, kun mulla ei tosiasiasss ole tällä hetkellä aikomustakaan luopua tästä. 

Mitä tästä kuvittelen saavani:

- hallinnantunnetta 

- onnistumisen tunnetta 

- luvan olla heikko 

Jotain sellaista.

Avun hakeminen

Aamupaino oli tänään 55,5kg! Oksensin eilen iltaruokaa. Onnistuin oksentamaan ihan hiljaa, pelkästään vaan kumartumalla, eikä tapahtumasta päässyt mitään ääntä. Refluksi tekee sitä, että voi vaan kumartua, ja ruoka tulee itsestään ulos.

On tuntunut tosi raskaalta kävellä töihin ja kotiin. Se on vain 30min suuntaansa, mutta talvikengillä harppominen huonolla energialla...se väsyttää. 

Huomenna en halua käydä vaa'alla. Haluan nauttia mielessäni tuosta tämänaamuisesta luvusta.

Sairaanhoitaja soitti tänään, sieltä "oikeasta tiimistä". Menen hänen luonaan käymään 13.12 ja lääkärille 22.12. Ihan kohta siis. Apua on varmaan ihan hyvä hakea, mutta samalla se on tosi iso trigger. Että on oltava sairaampi, laihempi, syömishäiriöisempi, että voi vastaanottaa apua. Toisaalta on tunne, että ei apua ihan vielä. Haluan ensin laihtua ja onnistua siinä. En halua luovuttaa. 

Tiistai-aamun nopeat

En ehdi nyt kirjoittaa pitkästi, joten laitan tähän vain muistiin asiat:

- Kävin siellä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Minut oli ohjattu väärään tiimiin, mutta tuo hoitaja oli silti tosi ihana ja kuunteli minua hyvin ja kyseli kaikki asiat. Hän ehdotti, että minun kannattaisi hakea Kelan tukemaa psykoterapiaa. Hmm... Huomenna keskiviikkona soittaa sitten oikeasta (syömishäiriö-)tiimistä minulle sairaanhoitaja ja katsotaan asioita varmaan eteenpäin. Kirjoitan tästä tarkemmin, kun on aikaa enemmän.

- Ystävä kävi miehensä ja lapsiensa kanssa meillä lauantaina. Tää ystävä on tosi timmissä kunnossa, hän on urheilija ja voittanut nttkin syksyllä monet sm-kisat omassa lajissaan. Hän on jostain syystä aina voimakas trigger minulle. Hänen seurassaan tunnen itseni suureksi. Ja hävetti ruoka, jota valmistin. Ja aloin taas ajatella, että minunkin pitää ryhtyä taas kokonaan kasvissyöjäksi (olin pari vuotta, nyt taas enemmän sekaruokavalio). 

- Söin lauantaina aika vapaasti ystävien seurassa ja tuntui normaalilta. En uskaltanut sunnuntaina käydä sen takia vaa'alla. Sunnuntaina söinkin vain aamupalan ja yhden lämpimän ruoan. Maanantai-aamuna painoin taas 55,9kg. 

Kotona

 Eilen hetken mielijohteesta kerroin miehelle, että oon taas oksennellut. Tiedän, että se oli oikein tehty, mutta silti tänään ärsyttää, että menin sanomaan. 

Kävin tänään aamulla lääkärissä, mulla on korvatulehdus. Uskomatonta. Hain tyttären kotiin päiväkodista ja olin päivän tässä yksin. 

Hankala päivä. En oksentanut ja söin enemmän kuin piti. 

Takapakkia

 Olin noin kuukauden oksentamatta. Odotin vain kärsimättömänä, että mies unohtaa koko asian. Unohtaa varmistaa, että pärjäänhän yksin. Unohtaa kysyä, että selviänkö, jos hän käy kaupassa. Tai että "muista soittaa tai laittaa viestiä heti, jos on hankala olla". Rakas ihana mies. Hän on pitänyt minusta niin hyvää huolta ja halunnut auttaa ja tukea sen jälkeen, kun sain kerrottua, että tässä sitä taas ollaan. Pikkuhiljaa hän alkoi varmaan luottaa siihen, että kaikki alkaa olla nyt hyvin. Kaikki olikin hyvin. Oli tosi vähän tilaisuuksia oksentaa, joten kestin. Ahdisti kyllä vietävästi ja mietin kaikkia muita tapoja kompensoida asiaa. Jätin välistä aterioita ja sellaista. 

Sitten tuli marraskuu ja yksi päivä, että tiesin jo valmiiksi, että nyt se on menoa taas. Ja etten haluakaan muuta. En halua tukea tai apua nyt siihen hetkeen, en halua soittaa tai laittaa viestiä. Vaan haluan oksentaa. Se helpottaa, rauhoittaa ja saa olon, että asiat järjestyy. Että oon saanut ratkaistua jotain tai tehtyä jotain oikein. Tosin useimmiten olo ei kyllä ole sellainen. Vaan olo on, että en saanut oksennettua tarpeeksi (koska oli aikaa vain tosi vähän, joku pieni rako olla yksin), että "epäonnistun siinäkin, mutta oli se nyt edes jotain."

Viime viikolla yhtenä yönä piti mennä antamaan vettä lapselle ja meinasin pyörtyä. Kävin alakerrassa makaamassa lattialla, ennen kuin sain haettua vettä. Vein veden ja sanoin, että "käyn sanomassa isille yhden asian." Menin makuuhuoneeseen herättämään miehen, että pyörryn ihan kohta. Makasin lattialla jalat sängynreunalla koholla ja ajattelin, että pyörryn varmaan silti, mutta olo helpottui pikkuhiljaa. Aika viime hetkellä menin siihen asentoon. Pyörtyilin jonkun verran kymmenen vuotta sitten sairastaessa ja muistan hyvin, miltä se tuntuu juuri ennen pyörtymistä. Oon oppinut tunnistamaan sen olon ja välttämään pyörtymisen, jos vaan tarpeeksi ajoissa menen makaamaan. Miehelle selitin nyt vain, että varmaan join liian vähän saunomisen jälkeen. Tosiasiassa olin oksentanut ennen ja jälkeen saunomisen ja tosiaan juonut liian vähän vettä kaiken lisäksi. Oikein tosi järkevä yhdistelmä. 

(Kuva: weheartit Belle Maison)

Tämä pyörrytysepisodi yöllä säikäytti sen verran, että otin seuraavana päivänä työterveyteen yhteyttä ja kysyin sieltä sovelluksen kautta työterveyshoitajalta neuvoa, että voisiko sitä kautta päästä purkamaan uudelleen oireilevaa syömishäiriötä esim. työterveyspsykologille, vai mitä kautta apua voisi hakea näin aikuisena. Työterveyshoitaja vastasi ihanan rehellisesti, ettei hän oikeastaan tiedä eikä osaa vastata, mutta hän konsultoi psykologia ja palaa asiaan. Kuten arvata saattaa, tästä tuli sellainen fiilis, että nyt pitäisi laihtua äkkiä tosi pienikokoiseksi, jotta kehtaa mennä minkään avun piiriin. Ahdistaa ammattilaiset, jotka olettaa, että syömishäiriö=anoreksia. 

Ei minusta tunnu sairaalta. Osaan järjellä ajatella, että oon nyt alkanut oksentaa välttääkseni lihomisen ja niin ei pitäisi tehdä ja sitä on vaikea lopettaa. Mutta ei tunnu sairaalta. Enkä ole laiha. Osaan myös järjellä ajatella, että eihän näin voi jatkua... ehkä siksi olisi ihan syytä harkita jotain ulkopuolista apua, jolla tän oksentelun saa loppumaan.