Sain työterveyslääkäristä chatin kautta tämän päivän vielä sairauslomaa. Maanantaina vihdoin töihin. Tuntuu oudolta, kun johonkin katosi kaksi viikkoa. Juuri ne kaksi viikkoa, joille olin suunnitellut kaikenlaista kivaa työtekemistä ja olin odottanut niitä juttuja. Mutta no can do.
Pitäisi jaksaa miettiä sitä terapiatehtävääkin, vaikka siihen tapaamiseen onkin vielä reilu kuukausi. Mutta ettei se jäisi viime tippaan. Ja ehkä sen miettimisestä olisi hyötyä. Ehkä kirjoitan sen joskus tänne, sen tehtävän niistä unelmista ja ideaalielämästä.
Heti kun mun olo parantui, aloin oksentaa. Ja siis syödä toisin kuin haluaisin syödä. Leivoin eilen pienen tyttären kanssa keksejä ja se olikin vaikea trigger. Oksensin sekä eilen että tänään. Paino humpsahti heti 53,7kg. Se tuntuu ahdistavalta, vaikka juurihan ylipäänsä iloitsin alle 54kg pääsemisestä. Heti tuntuu katastrofilta, jos kilot menee taaksepäin puolikin kiloa. Tai ehkä puoli kiloa on juuri se raja. Että 53,5kg vielä kestän. Hohhoijaa vaan taas itselleni. Pieni tytär <3. Oli ihana leipoa yhdessä. Kurjaa, ettei voi olla ihan normaali asia sitten keittää yhdessä kahvit ja herkutella kekseillä. Rakas pieni tytär.
Katsoin illalla itsekseni puhelimella Netflixistä elokuvan To the Bone, joka kertoo anoreksiaa sairastavasta tytöstä. Siinä tuntui niiiin tutulta kaikki asiat. Jossain nettiarvostelussa oli kirjoitettu elokuvan lopusta jotenkin, että "päähenkilö lähtee yöllä vuoristoon pohtimaan elämäänsä...". Eikä se minusta mennyt yhtään niin. Toimittaja ei tajunnut, että päähenkilö lähti keskellä yötä kuluttamaan syödyt kalorit pois, koska oli vaan pakko, kaikesta huolimatta. Elokuva oli minusta tosi hyvä ja tosiaan jotenkin tosi samaistuttava ja todentuntuinen. Teen myös tuota samaa, mitä elokuvan päähenkilö, että jatkuvasti tarkistelen käsivarteni paksuutta. Sekin oli hätkähdyttävää nähdä elokuvassa. Ootteko te nähneet elokuvan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti