Kysymyksiä

Paino seilaa 55,4-55,7kg välillä. Viikonloput on aina vaikeita, kun ei oo samanlaista rytmiä. On leipomista ja muuta. 

Mies sanoi maanantaina, että on minusta huolissaan, kun kylkiluutkin näkyy. Käydään siis päivittäin yhdessä suihkussa, eli näkee kehoni päivittäin. Rakas mies. Hän on 21 vuoden jälkeenkin rakkaimpani. Ihana, rakas mies. Hän sanoi, että toivottavasti se sairaanhoitajalla käyminen auttaa minua. Sanoin, että kyllä varmasti. Jos ei nyt heti, niin kyllä se vielä. 

Oon yrittänyt miettiä, miksen voi nyt vaan luopua tästä laihuudentavoittelusta. Mitä sitten tapahtuu, kun painan sen maagisen 54,1kg tai 52,kg tai 49kg tai mikä ikinä se uusi tavoite aina on. Mitä sitten saan? Mikä se on se palkinto siellä, jota tavoittelen? Jotainhan kuvittelen sen olevan, kun mulla ei tosiasiasss ole tällä hetkellä aikomustakaan luopua tästä. 

Mitä tästä kuvittelen saavani:

- hallinnantunnetta 

- onnistumisen tunnetta 

- luvan olla heikko 

Jotain sellaista.

Avun hakeminen

Aamupaino oli tänään 55,5kg! Oksensin eilen iltaruokaa. Onnistuin oksentamaan ihan hiljaa, pelkästään vaan kumartumalla, eikä tapahtumasta päässyt mitään ääntä. Refluksi tekee sitä, että voi vaan kumartua, ja ruoka tulee itsestään ulos.

On tuntunut tosi raskaalta kävellä töihin ja kotiin. Se on vain 30min suuntaansa, mutta talvikengillä harppominen huonolla energialla...se väsyttää. 

Huomenna en halua käydä vaa'alla. Haluan nauttia mielessäni tuosta tämänaamuisesta luvusta.

Sairaanhoitaja soitti tänään, sieltä "oikeasta tiimistä". Menen hänen luonaan käymään 13.12 ja lääkärille 22.12. Ihan kohta siis. Apua on varmaan ihan hyvä hakea, mutta samalla se on tosi iso trigger. Että on oltava sairaampi, laihempi, syömishäiriöisempi, että voi vastaanottaa apua. Toisaalta on tunne, että ei apua ihan vielä. Haluan ensin laihtua ja onnistua siinä. En halua luovuttaa. 

Ansaitsen kehorauhaa - miksen anna sitä itselleni?

Luonnostaan laiha -blogin kirjoittaja rohkaisi kirjoittamaan omia "ansaitsen hyvää" -juttuja. Tää onkin yllättävän vaikeaa. Huomaan, että joudun tämän asian kanssa niin sanotusti kasvotusten syömishäiriöajatusteni kanssa, etten oikein haluaisi tehdä tätä. 

Nimittäin, tosiasiassa

En ansaitse niitä arvostelevia ajatuksiani, joita ajattelen kehostani ja itsestäni muutenkin. En ansaitse painon kyttäämistä enkä muitakaan kehooni liittyviä negatiivisia ajatuksia. Ansaitsen kehorauhaa ja sitä, että voisin olla tyytyväinen toimivaan kehooni, joka on kivuton, sopivan vahva ja varmaan muiden mielestä oikeasti ihan sopiva ja kiva. Ansaitsen oikeasti lempeyttä, en arvostelua. 

En ansaitse epävarmuutta ja turhaa syyllisyyttä ja miellyttämistä, johon ajaudun. En ansaitse roikkua toisten tunteissa, jotka eivät ole minun syytäni, enkä ansaitse sitä pelkoa "kiinnijäämisestä", jota tunnen helposti erilaisissa tilanteissa. Siis sitä, että ihan kohta muut huomaavat, etten olekaan niin hyvä tai kiva tai osaava, kuin he kuvittelevat. Ansaitsen ne hyvät palautteet, joita saan, eikä minun tarvitsisi vähätellä niitä. Ansaitsen itseltäni kannustusta ja uskoa omiin kykyihini. 

Aloitin nyt näistä. Näitä oli vaikea kirjoittaa, koska ne ovat ihan todellisia ajatuksia ja oikeita tunteitani. Onkin ristiriitaista, että jos todella ajattelen noin, kuten tuossa ensimmäisessä kohdassa, niin miksi en sitten aktiivisesti tavoittele sitä. Miksi kuljen sinne negatiivisten asioiden suuntaan. Sillä syömishäiriöajatukset ei muutu hyviksi asioiksi sillä, että ne selittelee oikeutetuiksi tai että ne kuorruttaa jollain muulla. Ja senkin sanottuani ja ajateltuani, en saa itseäni päättämään, että vaihtaisin suuntaa.