Mietin, mitä toimenpiteitä nyt keksin ensi viikoksi, että paino oikeasti lähtee laskuun. Se laskee aina hiukan ja sitten viikonloppuna ateriarytmi menee sekaisin ja myös syön vähän mitä sattuu.
Plan ensi viikoksi:
- vettä enemmän, vesipullo töihin
- ei juustoa
- sipaisu margariinia, leipää vain aamupalalla
- pyörällä töihin ja kotiin
- lihaskuntotreeni 2x
- ei mitään sokerisia tai suolaisia herkkuja
- tuoreiden kasvisten lisäämistä lautaselle
Katsotaan.
Oon ollut mun miehen kanssa yhdessä 15-vuotiaasta asti. En oo kertonut täällä ikääni, mutta ollaan oltu yhdessä yli kymmenen vuotta. Rakas mies. Välillä on mennyt tosi huonosti ja välillä vielä tosi tosi huonommin, mutta jotenkin on sieltä rämmitty ylös ja eteenpäin ja nyt meillä on varmaan mukavinta, mitä ikinä.
Tuntuu erityisen ihmeelliseltä, että se mies tykkää minun kehosta. Että se istuu pää kenollaan katselemassa, kun yöpaidassa ilman meikkiä siivoan kotia pääsiäiskuntoon. Että jätti aamutreenin väliin, koska halusi vaan seurailla mun tekemistä, kun näytin niin kivalta. Miten se sanoi musta noin kivasti ja selvästi tarkoitti sitä. Enkö minäkin voisi tykätä minusta.
Oon yrittänyt vähän miettiä, mihin tarpeeseen tällä kertaa laihdutan. Kun tiedän kyllä, ettei se laihtuminen varsinaisesti ehkä ole tarpeellista. Ehkä johonkin epävarmuuteen, työasiaan, tai johonkin. En osaa vielä sanoa. En tiedä vielä miksi, miksi se halu on juuri nyt niin suuri. Ja miksi nyt yhtäkkiä näytän peilistä niin suurelta.
On ollut ihan onnellinen perjantai. Säästän vaa'alla käymisen pääsiäisen jälkeiselle viikolle.
Paino on kertakaikkiaan jumittunut 59,5 kiloon. Samoin oon itse jumittunut nimenomaan siihen painoon. Huomaan esim välttäväni kovempaa lihaskuntotreeniä, koska tiedän sen hetkellisesti nostavan painoa pariksi päiväksi. Ihan typerää.
Töissä oon myös kokenut voimakkaana triggerinä yhden henkilön syömishäiriöisen käytöksen. Oon vähän järkyttynyt omasta reaktiostani. Siis siitä, että aidon huolestumisen ohella seuraava tunne on kateus ja ihailu. Vaikka siis ihminen ei voi hyvin ja hänen toimintansa on sairasta ja lopulta hengenvaarallista. En ikinä pystyisi kertoa kenellekään livenä tällaisista tunteista. Järkyttää ja hävettää ja ihan syystä. Varsinkn, kun kyseessä ei ole aikuinen.
Ajattelin nyt viikon ajan kokeilla juoda vettä enemmän, jos sillä olisi jotain vaikutusta johonkin. En voi käsittää, miksei mun sormukset esim. mahdu kunnolla mun sormiin, vaikka ne on aiemmin isommassakin painossa mahtuneet. En oo nyt pitänyt pariin viikkoon sormuksia, koska ne puristaa. Päättelen tästä, että oon jotenkin turvoksissa koko ajan. Ehkä se vedenjuonti auttaisi ja samalla lähtisi painokin laskuun vihdoin.
Luonnostaan laiha -blogin kirjoittaja rohkaisi kirjoittamaan omia "ansaitsen hyvää" -juttuja. Tää onkin yllättävän vaikeaa. Huomaan, että joudun tämän asian kanssa niin sanotusti kasvotusten syömishäiriöajatusteni kanssa, etten oikein haluaisi tehdä tätä.
Nimittäin, tosiasiassa
En ansaitse niitä arvostelevia ajatuksiani, joita ajattelen kehostani ja itsestäni muutenkin. En ansaitse painon kyttäämistä enkä muitakaan kehooni liittyviä negatiivisia ajatuksia. Ansaitsen kehorauhaa ja sitä, että voisin olla tyytyväinen toimivaan kehooni, joka on kivuton, sopivan vahva ja varmaan muiden mielestä oikeasti ihan sopiva ja kiva. Ansaitsen oikeasti lempeyttä, en arvostelua.
En ansaitse epävarmuutta ja turhaa syyllisyyttä ja miellyttämistä, johon ajaudun. En ansaitse roikkua toisten tunteissa, jotka eivät ole minun syytäni, enkä ansaitse sitä pelkoa "kiinnijäämisestä", jota tunnen helposti erilaisissa tilanteissa. Siis sitä, että ihan kohta muut huomaavat, etten olekaan niin hyvä tai kiva tai osaava, kuin he kuvittelevat. Ansaitsen ne hyvät palautteet, joita saan, eikä minun tarvitsisi vähätellä niitä. Ansaitsen itseltäni kannustusta ja uskoa omiin kykyihini.
Aloitin nyt näistä. Näitä oli vaikea kirjoittaa, koska ne ovat ihan todellisia ajatuksia ja oikeita tunteitani. Onkin ristiriitaista, että jos todella ajattelen noin, kuten tuossa ensimmäisessä kohdassa, niin miksi en sitten aktiivisesti tavoittele sitä. Miksi kuljen sinne negatiivisten asioiden suuntaan. Sillä syömishäiriöajatukset ei muutu hyviksi asioiksi sillä, että ne selittelee oikeutetuiksi tai että ne kuorruttaa jollain muulla. Ja senkin sanottuani ja ajateltuani, en saa itseäni päättämään, että vaihtaisin suuntaa.
Oon ollut vähän toipilas ja kävelyn sijaan oon kulkenut autolla töistä kotiin päin. Sen seurauksena, uskoisin, työasiat on pyörineet liikaa mielessä kotona ja oon ollut jotenkin alavireisempi ja nukkunut huonommin. Nukun useimmiten tosi hyvin ja nukahdan yöllä helposti uudelleen. Huomenna kyllä kävelen. Tarvitsen sen 30min kävelyn töistä irrottautumiseen.
Tänään en käynyt vaa'alla. En oo oikein keksinyt, missä huoneessa vaakaa pitäisin, joten se seilaa siellä täällä. Haluaisin aina käydä vaa'alla salaa. Tänään vaaka oli aamulla väärässä paikassa ja oli kiire. Ärsyttää vähän myös junnaava paino.
Minulla on aviomies, tyyppi, jonka kanssa asun. Hän ei käynyt vaa'alla vuosiin, mutta nyt on uskaltautunut taas käymään ja hän on ollut niin ylpeä nyt itsestään ja minä hänestä. Hän on saanut NOSTETTUA painoa ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien ja se on ollut tosi hieno juttu. Nuorempana koin tosi vahvana triggerinä miehen laihuuden ja vähäsyömisen ja vertailin ja ahdistuilin. Hän on aina halunnut painaa enemmän, mutta vasta nyt aikuisena on onnistunut kasvattamaan ruokamääriään ja saanut painoa lisää. Treenataan myös välillä yhdessä.
Migreeni. Ei se särky, mutta se valtava väsymys, joka siitä seuraa. Uutena oireena myös huimaus. Onneksi sain eilen tehtyä treenin (lihaskunto), sillä tänään olin ihan raato. Vaa'alla on näköjään taas käytävä joka aamu. Paino odotetusti treenipäivän jälkeen vähän enemmän, mutta luotan sen siitä laskevan taas, kun lihakset palautuu.
Migreenistä johtuen ei ajatus nyt kulje kunnolla.
Viikonloppu oli kyllä mukava. Söin rennosti, urheilin, tein kivoja juttuja. Oli tyypin merkkipäivä, niin söin herkkuasioita. Helpottaa, kun syö päivällä sellaista. Ehtii loppupäivän tehdä korjausliikettä. Eikä edes välttämättä mitään kummempaa kuin syödä tasaisemmin loppupäivä. Mutta jos illalla mässää, niin siitä jää ahdistava tunne kehoon ja mieleen. Aamunälkä tuntuu turvalliselta.
Huomenna on herätys 04.45.
Ps. En taas saa vastattua kommenttiin, mutta tässä: ❤
Oon kirjoittanut bloggerissa eri blogeja jo reilusti yli kymmenen vuotta. Harmittaa, etten muista esim. mun 10 vuoden takaisen syömishäiriö-blogin käyttäjätunnusta ja salasanaa, etten pääse enää lukemaan sitä. Se on siis vain kutsutuille lukijoille. Bloggerissa on myös näköjään joku hölmö uudistus, ettei profiilissa näy henkilön omaa blogia, jos sellainen on. Selailen noita muita blogeja ja niiden lukijalistoja, mutten löydä mitään uutta luettavaa, koska niissä profiileissa näkyy vain lukulistat eikä henkilön omaa blogia. Lukulistalla blogit on usein jo poistettu tai tosi vanhoja. Enkä myöskään lue pro ana -tyyppisiä blogeja. Pieni sukupolven kuilu myös vaikuttaa, etten pysty aina samaistumaan 15-vuotiaiden juttuihin, kun omasta teiniajasta on jo niin kauan 🙈.
Oon nyt ajatellut, että yritän ottaa rauhassa, yritän käyttäytyä ja olla mahdollisimman normaalisti, jotta mieliala pysyisi hyvänä, eikä tulisi tarvetta kertoa kenellekään näistä pöljistä ajatuksista. Syödä ihan vähän vähemmän kuin aiemmin, jottei ahmimisimpulssi tule. Sehän nimittäin ihan taatusti tulee, jos syö tosi liian vähän. Samoin oon nyt havainnut, että paino putoaa tasaisimmin/nopeammin silloin, kun syön melko järkevästi, tasaisesti, mutta ihan vähän vähemmän kuin aiemmin.
Arkena kävelen reipasta kävelyä joka päivä 30 minuuttia töihin ja takaisin, yhteensä tunnin. Välillä en jaksaisi kävellä enää metriäkään, varsinkaan kotiin päin, mutta samalla saan mielihyvää siitä, että kulutan energiaa. Haluaisin oppia nauttimaan myös aerobisesta liikunnasta, kuten vaikka lenkkeilystä. Joskus aloin harrastaa juoksua ja siitä sai tosi hyviä onnistumisen kokemuksia ja iloa oman kropan toimimisesta ja se oli sellainen tervehdyttävä juttu. Sitten en kuitenkaan osannut tarpeeksi kuunnella omaa kehoani ja sain jalkoihin rasitusvamman. Vähän haaveilen sitten aina joka kevät ja kesä juoksemisen uudelleen aloittamisesta. Ehkä se nyt onnistuisi, kun olen koko talven treenannut pt:n ohjeilla erityisesti reisi-, selkä-, vatsa- ja pakaralihaksia. Joku tällainen järkevä harrastus (laihdutuksen sijaan) voisi kääntää ajatusta itsestäkin. Ja kääntää ajatusta laihuudesta terveeseen urheilulliseen lookiin.
Haaveilen siitä, että kesällä voisin olla tyytyväinen siitä, miltä näytän pikkuvaatteissa. Varsinkin jalat on sellainen joku juttu. Että olispa kivat jalat. Ja kädet. Ja rintakehä ja niin edelleen. En ole mikään rannalla kävijä -tyyppi, eli en tarkoita "rantakuntoa". Vaan ihan vaan missä vaan olemista.
Tänä aamuna paino yhä 59,4kg. Oon helpottunut, ettei se ole noussut.
Ainiin. Koronatesti odotetusti negatiivinen.
