Heikottaa

 57,5kg aamupaino. 

Olo on uupunut. Ja silti onnistunut. 

Kaikesta huolimatta soitin itselleni vihdoin apua. 25.11 menen psyk.sairaanhoitajalle. Oksentaminen pitäisi saada loppumaan. 

Aamupaino

Tänä aamuna vaaka näytti 57,7kg. Pitkästä aikaa paino liikahtaa alaspäin. Bmi 19,7. 

En halua valehdella

 En halua valehdella. Enkä aio valehdella. Miehelle siis. Mutta jätän kertomatta, annan ymmärtää väärin. Tänään olin iltatöissä. "Niinjoo sulla taisi olla ruoka siellä työillassa, laitoinkin ruoan jo jääkaappiin, kun sähän söit siellä." 

-Niin, juu, niinpä. 

Söin minä siellä töissä. Yhden leivänpuolikkaan. Kotona ennen töihin lähtöä olin oksentanut syödyn välipalan.

Mutta inhoan kaikkea salailua minun ja miehen välillä. Inhoan. Tänään mulla on ollut mielessä, että pitäisi taas kertoa miehelle, että tää on vähän riistäytynyt käsistä taas. Mutta kun en halua luopua tästä nyt. En halua. Silti joku järkevä ajatus hiipii päällimmäiseksi, että eihän tää näin voi jatkua. Se kertominen olisi taas askel toipumista kohti. 

Mies kysyi tänään töistä tultuaan, että mitä kuuluu. Ihana huomaavainen mies. Että miten mulla menee. Siinä oli hetki, jolloin olisi voinut sanoa, mutta jätin sanomatta. Aloin äkkiä selittää sitä ja tätä random päivän tapahtumia. En kertonut, että vartti aiemmin olin pää pöntössä. 

Mutta jos hän kysyisi suoraan, vastaisin rehellisesti. Valehdella en aio.

Tiistai osa2

 Oksensin tänään kahdesti. Siitä seuraa väsynyt olo ja kasvot näyttää turvonneilta. Harkitsin kertovani miehelle, mutta se oli valmiiksi jotenkin alakuloinen. En sitten kertonut. 

Nyt vatsassa on turvallinen näläntunne nukkumaankäydessä. 

Lapsen koronatestin tulos ei ole tullut. Toivottavasti se tulee yöllä ja pääsen töihin. Hajoaa pää tähän kotonaoloon. 

Tiistai

 Jostain syystä blogger näyttää tuon aikaleiman väärin. Eilinen kirjoitus on maanantailta eikä sunnuntailta. Ja tänään on tiistai. 

Oon kotona hoitamassa omia kipeitä lapsia. Nää ei ikinä ole onnistuneita päiviä syömishäiriömielessä. Liikaa mahdollisuuksia ja liikaa aikaa. Lapset on niin pieniä vielä, etteivät he ymmärrä tai kuule tai näe mitä en halua heidän kuulevan tai näkevän. 

Illalla jo mietin, että on ihan mahdottomuus selvitä seuraavasta päivästä oksentamatta. Se tuntuu ihan turhalta ajatukselta edes ajatella sitä. Ei tunnu yhtään mahdolliselta, etten oksentaisi tänään. 

Useimmiten impulssi oksentamiseen tulee lounaan jälkeen. Aamu on vielä ok ja samoin, jos syön vaikka aamupäivällä vähän välipalaksi leipää vielä (jos olen syönyt aamupalan esim. kuudelta). Mutta lounas... tai iltapäivällä välipala. Syön lasten kanssa samassa 5 aterian rytmissä ja se on toki hyvä asia. Mutta jostain syystä nyt se lounastilanne on vaikea. On kyllä päivällinenkin, se herättää ihan samanlaisen ahdistuksen, mutta harvemmin on mahdollisuutta oksentaa sitä, kun mies on kotona. Tosin nyt oon käyttänyt kaikki pienetkin mahdollisuudet, jos mies käy viemässä roskat tai menee edeltä suihkuun ym 😔. Hävettää. 

Se ruoan syöminen herättää varmaan ahmimisimpulssin. Se ei ole vielä niin paha kuin se on joskus ollut nuorempana, kun sairastin bulimiaa. Nyt ei ole ollut sellaista yhtä voimakasta ahmimishalua. Mutta kaikki syöminen herättää syyllisyyden. Oikeastaan ihan kaikki muu syöminen, paitsi aamupala. Sen sallin itselleni. Nytkin kirjoitan tätä aamukahvin kanssa ja söin ruisleipää aamupalaksi. 

(Kuva: weheartit _Naina)

Otin aamulla kuvia itsestäni ja yritin katsoa miltä näytän. Useimmiten huomaan valokuvista, etten ole niin isokokoinen kuin peilistä näytän. Peilistä näytän aina niin suurelta. 

Tänä aamuna painoin 58,8kg. Oksentelu pilaa hyvän laihdutuksen. Oksentelu lisää bulimista käytöstä, syömistä siis. Näin se on minun kohdalla. Eilen jo ajattelin, että pakkasessa on jätskiä, ja sitä on helpompi oksentaa kuin karkkia. Että sellaisen virhearvion tein aiemmin. 

Typerä ajatus.

Ei pitäisi syödä koko jätskiä.  Pitäisi voida syödä se jätski ja nauttia siitä, eikä tarvitsisi oksentaa sitä. 

Jos luet blogiani, olisi tosi kiva, kun laittaisit kommentteihin ihan vaan "moi, kävin lukemassa" tai jotain. Ja jos sulla on oma blogi tai blogi, jota suosittelet, niin linkitä sekin 💗

Takapakkia

 Olin noin kuukauden oksentamatta. Odotin vain kärsimättömänä, että mies unohtaa koko asian. Unohtaa varmistaa, että pärjäänhän yksin. Unohtaa kysyä, että selviänkö, jos hän käy kaupassa. Tai että "muista soittaa tai laittaa viestiä heti, jos on hankala olla". Rakas ihana mies. Hän on pitänyt minusta niin hyvää huolta ja halunnut auttaa ja tukea sen jälkeen, kun sain kerrottua, että tässä sitä taas ollaan. Pikkuhiljaa hän alkoi varmaan luottaa siihen, että kaikki alkaa olla nyt hyvin. Kaikki olikin hyvin. Oli tosi vähän tilaisuuksia oksentaa, joten kestin. Ahdisti kyllä vietävästi ja mietin kaikkia muita tapoja kompensoida asiaa. Jätin välistä aterioita ja sellaista. 

Sitten tuli marraskuu ja yksi päivä, että tiesin jo valmiiksi, että nyt se on menoa taas. Ja etten haluakaan muuta. En halua tukea tai apua nyt siihen hetkeen, en halua soittaa tai laittaa viestiä. Vaan haluan oksentaa. Se helpottaa, rauhoittaa ja saa olon, että asiat järjestyy. Että oon saanut ratkaistua jotain tai tehtyä jotain oikein. Tosin useimmiten olo ei kyllä ole sellainen. Vaan olo on, että en saanut oksennettua tarpeeksi (koska oli aikaa vain tosi vähän, joku pieni rako olla yksin), että "epäonnistun siinäkin, mutta oli se nyt edes jotain."

Viime viikolla yhtenä yönä piti mennä antamaan vettä lapselle ja meinasin pyörtyä. Kävin alakerrassa makaamassa lattialla, ennen kuin sain haettua vettä. Vein veden ja sanoin, että "käyn sanomassa isille yhden asian." Menin makuuhuoneeseen herättämään miehen, että pyörryn ihan kohta. Makasin lattialla jalat sängynreunalla koholla ja ajattelin, että pyörryn varmaan silti, mutta olo helpottui pikkuhiljaa. Aika viime hetkellä menin siihen asentoon. Pyörtyilin jonkun verran kymmenen vuotta sitten sairastaessa ja muistan hyvin, miltä se tuntuu juuri ennen pyörtymistä. Oon oppinut tunnistamaan sen olon ja välttämään pyörtymisen, jos vaan tarpeeksi ajoissa menen makaamaan. Miehelle selitin nyt vain, että varmaan join liian vähän saunomisen jälkeen. Tosiasiassa olin oksentanut ennen ja jälkeen saunomisen ja tosiaan juonut liian vähän vettä kaiken lisäksi. Oikein tosi järkevä yhdistelmä. 

(Kuva: weheartit Belle Maison)

Tämä pyörrytysepisodi yöllä säikäytti sen verran, että otin seuraavana päivänä työterveyteen yhteyttä ja kysyin sieltä sovelluksen kautta työterveyshoitajalta neuvoa, että voisiko sitä kautta päästä purkamaan uudelleen oireilevaa syömishäiriötä esim. työterveyspsykologille, vai mitä kautta apua voisi hakea näin aikuisena. Työterveyshoitaja vastasi ihanan rehellisesti, ettei hän oikeastaan tiedä eikä osaa vastata, mutta hän konsultoi psykologia ja palaa asiaan. Kuten arvata saattaa, tästä tuli sellainen fiilis, että nyt pitäisi laihtua äkkiä tosi pienikokoiseksi, jotta kehtaa mennä minkään avun piiriin. Ahdistaa ammattilaiset, jotka olettaa, että syömishäiriö=anoreksia. 

Ei minusta tunnu sairaalta. Osaan järjellä ajatella, että oon nyt alkanut oksentaa välttääkseni lihomisen ja niin ei pitäisi tehdä ja sitä on vaikea lopettaa. Mutta ei tunnu sairaalta. Enkä ole laiha. Osaan myös järjellä ajatella, että eihän näin voi jatkua... ehkä siksi olisi ihan syytä harkita jotain ulkopuolista apua, jolla tän oksentelun saa loppumaan. 

Alku

 Hei.

En tiedä, mistä aloittaisin. On tapahtunut kaikkea mukavaa ja ei niin mukavaa. En uskalla tänne kirjoittaa kaikkea, kun lopulta koskaan ei tiedä, pitääkö tämä anonymiteetti. 

Painan nyt 58,2kg. 

Olen ollut nyt kolme viikkoa oksentamatta. Niin, lipsahdin oksentelemaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. 

Nyt oon yrittänyt lopettaa oksentelun ja se oli aluksi aivan supervaikeaa. Oon siihen tilalle yrittänyt sitten kontrolloida syömisiä muuten ja syödä vähemmän. Pakko jotenkin muuten kompensoida ja helpottaa oloa. 

On ollut työstressiä ja ihmissuhdedraamaa. Siitä kai tämä kaikki... 

Parisuhteessa menee paremmin kuin koskaan. Siis koskaan. En tosiaan tiedä, mitä mun miehelle on tapahtunut, mutta se on yhtäkkiä oppinut puhumaan tunteista ja kaikista vaikeistakin asioista ja meillä on tosi paljon rakkautta. Ihan tosi ihmeellistä. Sekin on tavallaan yksi kriisi muiden joukossa. Sopeutua tähän uuteen juttuun, että yhtäkkiä meillä onkin hirveesti läheisyyttä, mitä oon aina toivonut. Ja pussailua ja puhumista. 

Kesää en oikein haluaisi ajatellakaan. Kesä oli kyllä tosi ihana, mutta siellä tapahtui myös asioita, joita en halua muistella enkå kohdata ollenkaan. 

Tekisi mieli vaan oksentaa pois kaikki pahat asiat. 

58,2kg. Se on hyvä alku. 

Jos vielä kirjoitatte blogia, niin voitteko linkittää bloginne tähän kommenttiboksiin? Nuo mun blogilistalla olevat osoitteet ei tunnu vievän mihinkään. Olisi kiva kuulla teidän muidenkin kuulumisia.